Kaukana lapsuudessa mielikuvitusystäväni Peikko Pöön piti auttaa minua jos joutuisin pulaan. Kehotinkin lastentarhan kiusaaja-Jarkkoa olemaan varuillaan jos vain uskaltaisi rikkoa hiekkakakkuni. Kaivaessani hiekkakakustani singahtanutta soraa ja kiukun kyyneliä silmistäni havaitsin, että Peikko Pöö oli jättänyt tulematta. Tiedän monen joutuneen sittemmin pettymään myös Mustanaamioon, Teräsmieheen ja Pekka Lipposeen kohdistuvissa toiveissaan.
Nato-optiosta on tullut viime vuosina rakas satuolento monille. Meidän jengi on voinut tuntea vähän rohkeutta ja varmuutta omaa leirinuotiotamme ympäröivän hämärän keskellä. Pelko pois, apua kyllä tulee jos tarvitaan kertoivat heimon vanhimmat. Natonkin pojille tämä satu on alkanut kuulostaa vähitellen paremmalta, sitä mukaa kun mörköjä tosiaan tuntuu hiipivän pimenevissä varjoissa. Mehän kyllä autettaisiin niin että tuntuu, jos vain joku pyytäisi, he tarinoivat oman leirinuotionsa ympärillä ilman huolia ihan oikeasta tappelusta.
Tämän päivän kiusaaja-Jarkoillekin Nato-optiosta on tullut ihan sympaattinen hahmo. Tarinan voimalla Nato, tuo kutsumaton vieras pysyy riittävän kaukana kotipihoillaan. Jarkoilla ei toki ole aikaa eikä ehkä aikomustakaan ryhtyä kiusaamispuuhiin näillä kulmilla, mutta tuo olematon Nato-optio jättää todellisen ja realistisen kiusaamis-option heidän käsiinsä.
Hassua, että sellaisetkin satusepot kuin vanhat kulttuuriradikaalit ja taistolaiset ovat viime viikkoina alkaneet kirjelmöinnillään pilaamaan sadun taikaa, penäämään sadun takaista todellisuutta ja puhumaan Nato-hakemuksesta. Eroava pääministerikin on viime päivinä sortunut oikein ilon pilaajaksi ja kaadellut haaleaa vettä yhteiseen leirinuotioomme. Nyt ei ole enää ihan yhtä kivaa kenelläkään hyvien satujen ystävällä, ei minullakaan. Savu kirveltää silmiä ja vatsanpohjassa vähän kihelmöi. Ei kai Nato-optio nyt vain ole ihan samaa pataa kuin lapsuusystäväni Peikko Pöö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti